Syksy tulee

Niin siinä sitten käy, että kaikki kiva loppuu aikanaan. Täällä ilmat ovat alkaneet viilentyä ja koirat vähentyä. Päivän ylin lämpötila huitelee siinä noin +30 kun pari viikkoa sitten se oli +44. Ehkä ihan hyvä, että vähän viilenee täälläkin, jotta pudotus Suomen kylmyyteen ei ole niiiiin suuri. Vaikka isohan se tulee silti olemaan. Enää kaksi viikkoa, kaverit!

16.8. lähti ensimmäinen koira uuteen kotiin. Kyseessä kaunis Mimosita, paikan prinsessa. Sai kaulaansa uuden ihkaoman pannan, ison halin minulta ja sitten se sipsutteli portista ulos ja loikkasi auton takakonttiin. Muut koirat jäivät portille haukkumaan hyvästejään, kun auto ajoi pois.

Viimeinen hali prinsessalle <3

Seuraavaksi matkattiinkin taksilla lentokentälle Kovun ja Nikin kanssa. Kyseessä oli viime maanantai eli 27.8. ja aurinko paistoi kauniisti Turvakodin yllä, vaikka Malagassa taivas oli täysin pilvinen. Oli hienoa katsella pilviverhoihin katoavia koneita, kun lähestyttiin kenttää. Pakko myöntää, että jännitti kamalasti, kun en ole aiemmin pistänyt koiria täällä päässä koneeseen. Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka täällä oikeasti tarkastetaan koirien passit ja katsotaan, että mukana on se koira, jonka väitetään lentävän. Voin meinaan kertoa, että Suomessa näin ei tehty. Kukaan ei avannut passeja eikä katsonut koiria. Myös käsitykset siitä, mitä "koirapaikka" tarkoittaa, vaihtelee näköjään maiden välillä. Suomessa useampi virkailija sanoi, että 1 koira = 1 koirapaikka. Täällä päässä 1 boksi = 1 koirapaikka. En siis saanut koneeseen Suomessa kuin sen kolme koiraa, kun olin kolmelle paikan varannut. Täällä saisin tuolla samalla varauksella kuusi koiraa lennolle!* Aina oppii uutta.

Kovu katsoo juuri sisään astunutta uutta isäntäänsä kuin kysyen: "Joko mennään?"

*Olettaen, että kaksi koiraa menee samaan boksiin. Eviran sääntöjen mukaan yksi henkilö saa kuitenkin tuoda maahan max 5 koiraa kerrallaan (omiaan tai kaverin), paitsi jos on rekisteröitynyt Tracesiin.

Tauon jälkeen...

Heippa kaikille!

Hiukan on aikaa kulunut edellisestä päivityksestä. Olen ollut kiireinen palattuani tänne Turvakotiin. Niin paljon on tapahtunut, etten tiedä, mistä aloittaisin kertomaan. Ehkä vastaan ensin muutamaan kysymykseen, jotka olivat tipahtaneet tuonne palautelaatikkoon. Ne kun ovat nyt päälimmäisenä mielessäni, kun äsken ne luin.

Eli... 20 koiraa on paljon, mutta silti rahoitamme toiminnan ihan omasta pussista. Ruokaa olemme saaneet lahjoituksena ja Hupun&Lupun hoidosta tehtiin yhteistyö- ja avunantosopimus, eli saamme koko laumalle ruokaa poikien hoitoa vastaan. Teen tätä hommaa ihan omasta halustani, enkä ole pyytänyt keneltäkään mitään, jotta voisin tätä tehdä. Talon omistaja on edelleen Suomessa ja palaa syksyllä, kun minä lähden. Näillä näkymin myös Turvakodin toiminta loppuu samaan aikaan toistaiseksi, sillä kuten sanoin, tämä on minun projektini. Jos elämäntilanteeni olisi erilainen, jäisin mieluusti Espanjaan jatkamaan toimintaa ja ostaisin sitä varten oman kiinteistön, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista.

José, joka on maailman kiltein, hoiti koiria hyvin, vaikka kävi samalla töissä ja yrittää elättää perheensä tämän laman aikana. En tiedä, miksi tämä jotakuta kiinnostaa, mutta koirien hoidosta minun poissaollessani, ei ole kyllä mitään pahaa sanottavaa. Harva ihminen on valmis uhraamaan niin paljon koirien eteen kuin José, ottaen huomioon ettei täällä ole töitä juuri kenellekään enää ja raha ei meinaa riittää edes omaan elämiseen, saati sitten koko perheen ja vielä vieraiden koirien! Silti José aina tarjoaa ja on valmis auttamaan. Moni saisi mielestäni ottaa hänestä mallia. Ja kyllä, tämä nostaa hieman verenpainettani... Yllättäen nämä kysymykset tulivat anonyymilta kirjoittajalta ja siksi olisin voinut jättää vastaamatta, mutta tässä nyt teille kaikille, kun kuitenkin mietitte. =P


Ja sitten siihen, mitä tulin kirjoittamaan!

Sain kunnian toimia lentokummina yhdelle kissalle ja yhdelle galgolle lentäessäni Berliiniin. Galgo matkasi tietenkin ruumassa, mutta kisulainen tuli kanssani matkustamoon. Voin kertoa, että kissankoppa ei kunnolla mahdu penkkien väliin eikä se todellakaan mahdu penkin alle! Ei edessä olevan eikä taatusti sen, jonka päällä itse istut. Niinpä olin koko lennon polvet suussa, sillä se pieni jalkatila, mikä koneissa on varattu matkustajaa kohden, oli minulla täynnä kissanboksia ja jalat sain vain sen päälle. Onneksi lento kesti vain kaksi tuntia, joten asento ei ehtinyt haitata. Kissa oli yllättävän rauhallinen, maukui vain kaksi kertaa koko reissun aikana ja nekin vain silloin, kun liikuttiin ja onnistuin heiluttamaan boksia. Saatiin kyllä paljon katseita molemmilla kentillä ja erityisesti lapset tulivat kisua katsomaan.

Kitty boksissaan Malagan kentällä

Kun päästiin perille Berliiniin, olivat molemmat perheet eläimiään vastassa. Tuli aivan älyttömän hyvä olo, kun näki nauravat kasvot ja onnelliset ilmeet, ihmiset täynnä odotusta, joka vaihtuu sekunneissa helpotukseksi siitä, että vihdoin se uusi perheenjäsen on täällä. Toinen perheistä oli niin haltioissaan ja kiitollinen, että antoi minulle vielä suklaarasiankin kaikkien kiitosten ja halausten lisäksi. En todellakaan osannut odottaa mitään, joten kaikki tuo kiitollisuus tuli ihan puskista. Jos saan mahdollisuuden, niin taatusti toimin uudestaankin lentokummina, ihan vain onnen ja ilon tähden. Ja tietysten eläinten.

Rasiallinen suklaata kiitokseksi!

Torstai

Blogin kirjoitteluun tulee hieman pidempi tauko, koska lähden huomenna Saksaan leirille ja palaan Turvakotiin vasta parin viikon kuluttua. Kiltti José on luvannut hoitaa koiralaumaa sen aikaa. Olen tästä todella onnellinen, sillä tiedän, että koirat ovat täällä hyvissä käsissä ja saan leireillä rauhallisin mielin.

Pikkukoirajaostoa

Veljekset Hupu&Lupu kävivät kastroitavina eilen ja niiltä otettiin samalla verinäytteet, joiden tuloksia nyt odotellaan. Tämän jälkeen pojat alkavatkin olla toimenpiteiden osalta matkustuskunnossa, joten kotiehdokkaat voisivat alkaa ilmoitella itsestään! Tästä parista, joku saa maailman ihanimmat ystävät. Nämä pojat eivät ole siitä aktiivisimmasta päästä, eivätkä siis välttämättä tarvitse harrastavaa kotia. Perusjutut kuten lenkit ja leikit tietenkin tulee tarjota, mutta esim agilityyn näiden kanssa ei ole välttämätöntä osallistua. En usko, että pojat hinkuvat sen sortin äksöniä elämäänsä. Kovin ovat vielä arahkoja, joten toiveissa olisi koti, jota tämä arkuus ei häiritse, vaan joka olisi valmis totuttamaan poikia kaikenlaiseen uuteen ja ihmeelliseen.

Hupu siestalla rahapuun alla

Katti-Kati-Katti

Käytiin Katin kanssa kävelyllä kylässä. Tarkoituksena oli törmätä muutamaan kulkukissaan, jotta näkisin vähän miten Kati suhtautuu kissoihin. Törmättiin pääasiassa pentuihin, joita näyttää olevan paljon. Ne eivät juurikaan kiinnostuneet koirasta, vaan istuskelivat jossain kauempana eivätkä suostuneet liikkumaan, jotta Kati oli saanut niistä vainun. Niinpä Katin mielenkiinto oli kaikkialla muualla sillä aikaa, kun minä bongailin kissoja ja yritin kutsua niitä, jotta ne liikahtaisivat edes hitusen.

Kylä illan hämärtyessä

Yhden aikuisen kissan hokasin istumassa kanalassa, mutta siihen en saanut mitään yhteyttä. Se tuntui yhtä kyllästyneeltä elämäänsä kuin ne kanat, jotka kulkivat kissan jaloissa. Ei varmaan tarvitse kertoa, missä kunnossa tämä kanala on... Ihmettelen, että kissan hajuaisti kestää siellä istumisen.

Katilla riitti intoa ja vauhtia

Eräässä notkelmassa meitä karkuun pomppi useampi kissanpentu pitkässä heinikossa. Katin reaktio oli sama kuin millä tahansa podencolla: Perään! Päästin Katia jonkun matkaa sinne heinikkoon (pennut olivat jo poistuneet näköpiiristä), jolloin kissaemo rynnisti puun alta suoraan Katin nenän eteen komeasti sähisten ja tassu ylhäällä. Kati säikähti ja hyppäsi mun jalkojen taakse karkuun. Kissan jäätyä paikoilleen Kati yritti rynnistää tekemään tuttavuutta. Kissa teki hyökkäystä muistuttavan eleen ja Kati perääntyi. Tämän jälkeen Kati seisoi aivan lunkisti kissan edessä ja heilutti varovaisesti häntää. Kun kissa vain tuijotti paikoillaan, ei Katia jaksanut kiinnostaa, vaan se aloitti muiden hajujen tutkimisen. Väittäisin siis, että Kati tulee hyvin toimeen kissojen kanssa, kun sille vaan opettaa kuinka niiden seurassa käyttäydytään. Myös kissat, jotka osaavat kertoa Katille, mikä määrä tuttavuutta on sallittua, olisivat ihanteellista seuraa tälle tytölle, jos sen kissaperhe haluaa adoptoida.

Kissaemo sähäkkänä

Ja mitä siihen siamilaiseen tulee, josta kirjoitin jonkun aikaa sitten, se on selkeästi tämän heinikkopentueen isä. Yksi pennuista oli väritykseltään aivan täydellinen siamilainen maskeineen ja tummine häntineen. Ruumiinrakenne muistutti hoikkaa maatiaista, mikä selittyy äidillä, joka näytti ihan ns. tavalliselta kissalta.

Kati nuuskuttelee

Pikkujuttu

Kati on jo hetken aikaa ollut tikitön tyttö. José käytti sekä Katin että Hopen eläinlääkärissä ja istuskeli sen jälkeen mun kanssa kahvilla tuossa terassilla. Hopen korvasta ongittiin lisää niitä piikkejä, olivat kuulemma todella syvällä ja niitä oli monta. Ilmeisesti se oli lähennellyt korvallaan kaktusta. Älkää kysykö, en mäkään tajua. Hope sai korvaan myös lyhyen lääkekuurin, joka on myös ohi, mutta korva vaikuttaa vieläkin kipeältä.

Pikkusammy on alkanut ahneeksi leikkauksensa jälkeen. Poika pyrkii nykyään syömään kaikkien muidenkin ruuat ja oksennuksetkin, mikäli joku niitä auliisti tarjoilee. Tämä näkyy jo Pikkusammyn vyötärössä, joka kauniisti sanottuna paisuu. Olen yrittänyt rajoittaa jätkän syömisiä, mutta kohtalaisen huonolla onnella toistaiseksi. Päätin sitten, että jos ei muu tehoa, niin tarvitsee alkaa nipistää ruuasta, kunnes poitsu alkaa taas olemaan sopivissa mitoissa.

Kati on suloinen karvaturpa <3

Koiranshampoota ja vesileikkejä

Tiistaina päävesi kohisi putkistossa, joten ajattelin, että olisi hyvä aika pestä muutama koira. Seisoin pihalla ja katselin koiria miettien, ketkä niistä tarvitsisivat pesua kaikkein kipeimmin. Ekana päädyin Pabloon, sillä se on rapsutellut itseään aika paljon viime aikoina. Pablon rapsuttelusta tuli mieleen Bonsey, jonka hännän tyvi oli aikaisempien tutkimusteni mukaan täynnä lintukirpun kakkaa ja aiheutti pojalle inhottavan tuntuisen syyhyn, vaikka kirppu itse oli jo lähtenytkin menemään. Sitten muistin Hupun ja Lupun, joita ei oltu pesty kadulta noukkimisen jälkeen ja niistä mieleeni pomppasi vielä Kovu ja Niki, jotka nekin olivat pesemättä tarhan jäljiltä ja joiden turkki oli paikoitellen likalaikkujen peitossa. En kyennyt jättämään ketään pois laskuista, joten aloin taistella kuutta koiraa alakerran kylpyhuoneeseen pesua varten. Pablo ja Bonsey olivat helppoja, sillä ne on pesty monesti ennenkin ja tottuneet siihen. Bonsey osaa tulla kiltisti käskystä kylppäriin ja sinne se nätisti sipsuttelikin, vaikka sylissäni ollut Hupu väitti, että oven takana lymyää vähintäänkin vihainen lohikäärme. Kovulle ja Nikille laitoin pannat kaulaan ja talutin ne hihnassa alas enkä kokenut kuin hienoista vastarintaa. Lupu sen sijaan vääntelehti sylissäni kuin käärme ja tarrasi tassuillaan kiinni rappusten kaiteeseen alas mennessämme sekä ovenkarmeihin astuessani kylpyhuoneeseen sen kanssa.

Siellä sitten seisoin pienessä kylpyhuoneessa kuuden koiran kanssa ja mietin, millä ihmeellä saan ne kaikki pestyä. Hetken siinä seisoskeltuani päätin vain aloittaa jostakin ja jatkaa siitä eteenpäin. Niinpä kastelin ensin kaikki koirat ja otin sitten yksitellen jokaisen suihkun alle shampookäsittelyyn. Aloitin Bonseysta, koska ajattelin olevan parempi, jos muut saavat hiukan rauhoittua ensin ja tottua tilanteeseen. Shampoon ja kunnon huuhtelun jälkeen kuivasin Bonzaalesin ja päästin sen pois kylppäristä ja suoraan ulos muiden koirien joukkoon. Hetken mietin, että jos ottaisin toisen helpon seuraavaksi ja pesisin Pablon, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että parempi vain tarttua härkää sarvista ja niinpä nappasin Kovun suihkun alle. Kovun jälkeen oli Nikin vuoro ja Nikin jälkeen turkkinsa puhtaaksi sai Hupu. Tähän mennessä pesua odottaville koirille oli kirkastunut, että suihkun jälkeen pääsee pois ja kukaan ei ole vielä kuollut käsittelyyni, joten ilmapiiri oli selkeästi rauhallisempi kuin alussa. Lupu oli kuitenkin se vaikein, mutta ei tällä kertaa enää pissannut alleen käsittelyssäni. Juttelin sille edelleen ja kerroin kuinka mukava olo on jälkeen päin, kun turkki on puhdan ja pehmeä. Pabloon mennessä naamani valui hikeä ja aloin olla aika poikki. Olin iloinen siitä, että säästinkin toisen helpoista viimeiseksi, koska helppo pesu jätti onnistuneen fiiliksen ja hyvän mielen, vaikka urakka olikin ollut erittäin rankka. Saatuani Pablonkin kuivattua ja pihalle muiden kanssa, kiitin itseäni hyvästä työstä heittämällä hiestä märät vaatteet pois päältäni ja ryntäämällä samaisen ihanan viileän suihkun alle, jossa kuusi koiraa oli minua ennen ollut.

Turkkitalkoot

Nyt sitten viimein juttua koirien kynimisestä.

Pojat ennen käsittelyäni

 Perjantaina kulutin kaksi tuntia Hupun turkin kimpussa. Meinasi kyllä epätoivo iskeä, kun ekaa kertaa leikkasin saksilla koiralta turkkia päältä eikä siitä tuntunut tulevan hyvännäköistä millään. Tai ekaksi epätoivo meinasi iskeä, kun tuntui ettei se turkki lopu ollenkaan. Kerroksia oli vaikka kuinka monta! Sitten kun vihdoin alkoi turkki vähetä, iski kauhea pelko siitä, että koirasta tulee rumin otus ikinä mun takia. Onneksi Hupu oli rauhallinen tapaus ja antoi mun leikellä ihan rauhassa. Tunnin jälkeen se alkoi jo torkahdella siihen lattialle! En olisi niin arasta koirasta uskonut, mutta sanoinkin sille, etten aio satuttaa sitä, että ottaa vaan ihan iisisti. Ehkä se uskoi mua?

Hupun turkki

 Hupu oli todella iloinen, kun päästin sen takaisin veljestä seuraan. Jätkä yritti heti pistää leikiksi Lupun kanssa. Veikka tosin oli aivan ihmeissään Hupun uudesta lookista ja nuuskutteli tarkkaan joka kohdan kynitystä selästä. Siinä poikia katsellessani tulin siihen tulokseen ettei tuo Hupu nyt kai niiiiiin ruma sentään ole mun jäljiltä...?

"Mitä se teki sulle?"

Alaston Hupu ja turkillinen Lupu

 Maanantain sitten oli Lupun vuoro. Se olikin sitten, vastoin mun odotuksiani, se vaikeampi tapaus. Tiesin, että Lupu on arempi, mutta en tiennyt, että se on niin arka. Raukka pissasi alleen(!), kun vein sen vessaan, jotta saisin leikata rauhassa, ilman kymmentä avustajaa. Juttelin Lupulle paljon kaikenlaista ja kerroin sille mitä teen ja ettei se satu ollenkaan. Siinä se kyyhötti lattialla ja vaan odotti, että lopettaisin. Silittelin sitä välillä ja lipsuttelin ihan ajan kanssa. Oli vähän pakkokin, kun Hupun saksimisen jäljiltä mun peukalossa on edelleen joku hermo puristuksissa, koska sormi on koko ajan puutunut eikä oikein meinaa kestää enää uudestaan saksien käyttämistä. Vaikka tekniikka olikin jo tutumpi, niin aikaa kului silti se pari tuntia. Tällä kertaa kuitenkin aran koiran ja mun kärsineet sormen takia.  Onneksi Lupu selvisi hommasta ilman sen suurempia traumoja ja kaikki rastat ja takut saatiin leikattua pois muun turkin mukana.

Onnellinen Lupu <3

Meidän pienet lampaat