Tauon jälkeen...

Heippa kaikille!

Hiukan on aikaa kulunut edellisestä päivityksestä. Olen ollut kiireinen palattuani tänne Turvakotiin. Niin paljon on tapahtunut, etten tiedä, mistä aloittaisin kertomaan. Ehkä vastaan ensin muutamaan kysymykseen, jotka olivat tipahtaneet tuonne palautelaatikkoon. Ne kun ovat nyt päälimmäisenä mielessäni, kun äsken ne luin.

Eli... 20 koiraa on paljon, mutta silti rahoitamme toiminnan ihan omasta pussista. Ruokaa olemme saaneet lahjoituksena ja Hupun&Lupun hoidosta tehtiin yhteistyö- ja avunantosopimus, eli saamme koko laumalle ruokaa poikien hoitoa vastaan. Teen tätä hommaa ihan omasta halustani, enkä ole pyytänyt keneltäkään mitään, jotta voisin tätä tehdä. Talon omistaja on edelleen Suomessa ja palaa syksyllä, kun minä lähden. Näillä näkymin myös Turvakodin toiminta loppuu samaan aikaan toistaiseksi, sillä kuten sanoin, tämä on minun projektini. Jos elämäntilanteeni olisi erilainen, jäisin mieluusti Espanjaan jatkamaan toimintaa ja ostaisin sitä varten oman kiinteistön, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista.

José, joka on maailman kiltein, hoiti koiria hyvin, vaikka kävi samalla töissä ja yrittää elättää perheensä tämän laman aikana. En tiedä, miksi tämä jotakuta kiinnostaa, mutta koirien hoidosta minun poissaollessani, ei ole kyllä mitään pahaa sanottavaa. Harva ihminen on valmis uhraamaan niin paljon koirien eteen kuin José, ottaen huomioon ettei täällä ole töitä juuri kenellekään enää ja raha ei meinaa riittää edes omaan elämiseen, saati sitten koko perheen ja vielä vieraiden koirien! Silti José aina tarjoaa ja on valmis auttamaan. Moni saisi mielestäni ottaa hänestä mallia. Ja kyllä, tämä nostaa hieman verenpainettani... Yllättäen nämä kysymykset tulivat anonyymilta kirjoittajalta ja siksi olisin voinut jättää vastaamatta, mutta tässä nyt teille kaikille, kun kuitenkin mietitte. =P


Ja sitten siihen, mitä tulin kirjoittamaan!

Sain kunnian toimia lentokummina yhdelle kissalle ja yhdelle galgolle lentäessäni Berliiniin. Galgo matkasi tietenkin ruumassa, mutta kisulainen tuli kanssani matkustamoon. Voin kertoa, että kissankoppa ei kunnolla mahdu penkkien väliin eikä se todellakaan mahdu penkin alle! Ei edessä olevan eikä taatusti sen, jonka päällä itse istut. Niinpä olin koko lennon polvet suussa, sillä se pieni jalkatila, mikä koneissa on varattu matkustajaa kohden, oli minulla täynnä kissanboksia ja jalat sain vain sen päälle. Onneksi lento kesti vain kaksi tuntia, joten asento ei ehtinyt haitata. Kissa oli yllättävän rauhallinen, maukui vain kaksi kertaa koko reissun aikana ja nekin vain silloin, kun liikuttiin ja onnistuin heiluttamaan boksia. Saatiin kyllä paljon katseita molemmilla kentillä ja erityisesti lapset tulivat kisua katsomaan.

Kitty boksissaan Malagan kentällä

Kun päästiin perille Berliiniin, olivat molemmat perheet eläimiään vastassa. Tuli aivan älyttömän hyvä olo, kun näki nauravat kasvot ja onnelliset ilmeet, ihmiset täynnä odotusta, joka vaihtuu sekunneissa helpotukseksi siitä, että vihdoin se uusi perheenjäsen on täällä. Toinen perheistä oli niin haltioissaan ja kiitollinen, että antoi minulle vielä suklaarasiankin kaikkien kiitosten ja halausten lisäksi. En todellakaan osannut odottaa mitään, joten kaikki tuo kiitollisuus tuli ihan puskista. Jos saan mahdollisuuden, niin taatusti toimin uudestaankin lentokummina, ihan vain onnen ja ilon tähden. Ja tietysten eläinten.

Rasiallinen suklaata kiitokseksi!